Millaisen vanhemmuuden mallin olet saanut?

Vanhemmuus on jatkuvaa kasvua. Kukaan meistä ei pysty vastaamaan lasten tarpeisiin täydellisesti. Jotta lapsi voi ottaa vastuun omasta elämästään, hän tarvitsee silti lapsuudessaan riittävää vanhemmuutta.
Turvallista, läsnäolevaa aikuisuutta. Aikuisen, joka ottaa vastaan lapsen tunteet riittävästi. Rajat ja rakkautta niiden sisällä. Perheessä huomataan asioita, puhutaan, pyydetään apua, tunnetaan, luotetaaan omaan kokemukseen ja koetaan läheisyyttä.

Mitä paremmin vanhemmat ovat tietoisia omista tunteistaan, sitä parempi itsetunto heillä on. Sitä helpompi heillä on ottaa lasten tunteet vastaan ja tulla heidän kanssa paremmin toimeen. Myös sellaisen lapsen, joka muistuttaa itseä eniten.
Jos ei itse ole saanut olla tarvitseva tai heikko, niin vaikea sitä on sietää lapseltakaan.

Entä millaista on, jos vanhemmuus ei ole riittäävää?
Vanhemmat ovat vieraantuneita itsestään, eivät tiedä millaisia itse todelllisuudessa olevat. He ovat ulkoaohjautuvia esimerkiksi päihteiden, arvostetun aseman tai tavaroiden kautta. Vanhemmat eivät osaa olla läsnä, aito läsnäolo vaatisi kosketuksen itseenkin.

Tällaisessa perheessä ei puhuta, varsinkaan vaikeista asioista ja tunteista. Lapset joutuvat käsittelemään ne itse, usein kyvyttöminä painavat ne syvälle sisimpäänsä. Lapset joutuvat kehittämään itsellen roolin, joka on selviytymiskeino; miellyttäjä, vahvuuteen sairastunut, kiltiksi pakotettu, ylivastuullinen jne.

Mitä aikaisemmin roolin on joutunut ottamaan, sen paksumman kuoren alle jää lapsen todelliset tarpeet ja tunteet. Identiteettiä on näin ollen vaikea muodostaa. Jos tällaisen mallin saamisesta ei ole tietoinen, kierre jatkuu taas seuraavaan sukupolveen.

Vanhemmuudessa syyllisyys riittämättömyydessä on herkästi läsnä. Kukaan ei ole täydellinen. Pähkinänkuoressa se, että miten kohtaat toisen ihmisen, lapsen, jos et ole kohdannut itseäsi.
Mennyttä ei voi muutta, ymmärrys ja anteeksipyyntö ovat auttavia asioita eteenpäin. Lapsi saa tuntea ja hänen kokemuksensa on tosi. Vanhempia ei tarvitse yliymmärtää järjellä.

Millainen on uhrina oleva ihminen?

Uhri on ihminen, joka makaa lattialla ja ihmettelee, miksi hänen yli kävellään. Hän ei itse muuta asioita, että ne voisivat olla toisin, vaan keskittyy valittamiseen. Ulkopuolelle syyttely on hänen vahvuus; on niin vaikea puoliso, hankala työ, liian vähän rahaa, huono terapeutti..

Tekosyitä, minkä taakse paeta? Jos näitä erehtyy kyseenalaistamaan, niin yleensä uhri suuttuu. Hän saa ympärillä olijatkin uskomaan, ettei mitään ole tehtävissä.

Uhri ei osaa ilmaista positiivistä vihaa, jonka avulla piirrämme rajat. Viha suojaa meitä, kukaan ei kävele yli, ohi, tai läpi. Jos viha kielletään, tulee kiltti miellyttäjä ihminen. Viha voidaan purkaa myös aivan vääriin kohteisiin, eikä näin ollen siitä oteta vastuuta.

Uhri ei ole irtaantunut omista vanhemmista. Hän roikkuu muissa kiinni; puolisossa, lapsissa, ystävissä, syvimmiltään vanhemmissa. Hänellä ei ole selkeää kuvaa, kuka hän on ja tarvitsee siksi

paljon hyväksyntää ulkopuolelta.

Kontrollivalinnoilla, esimerkiksi rahalla ja vallalla, voidaan uskotella itselle, että on turvassa, eikä tarvitse muuttua. Voi olla heikko yhteys omaa heikkouteen ja keskeneräisyyteen, eikä täydellisen tarvitse muuttua.

Uhri voi myös eristäytyä. Hän ei ole aito, eikä paljasta itseä. Näin ollen ei pääse myöskään tutustumaan omaan pimeään puoleen. Uhri asettuu yläpuolelle tai alapuolelle; täysin viaton tai hänessä on kaikki vika.

Päihteillä voidaan myös vapauttaa vastuusta. Tehdään itsestä uhri. Seurataan omaa toimintaa sivusta. Näin tuli tehtyä.
Uhri yrittää välttää oman syyllisyyden käsittelyn. Omiin virheisiin ja keskeneräisyyden peittämiseen hän tekee kaikkensa.

Keskeisin asia toipumisessa on, että ihminen alkaa ottamaan vastuuta itsestä ja omasta elämästä. Emme ole enää elämässä kuin sivustakatsojia.
Niin kauan kuin sormi osoittaa omasta pahoin/hyvinvoinnista muualle, ulkoistamme vastuun. Toki välillä tapahtuu asioita, joita emme voi kontrolloida. Se miten suhtaudumme tällaisiin asioihin, on meidän valittavissa.

Päivikki

                                                                        

TUNNERYHMÄ

Kerron vähän enemmän mitä pitää sisällään torstaina alkava uusi tunneryhmä.

Ryhmäläisiltä ei vaadita tietynlaista taustaa tai elämäntilannetta. Asioita käydään läpi perustunteiden kautta; pelko, viha syyllisyys ja häpeä. Ryhmässä puhutaan tunnepuhetta, miltä minusta tuntuu. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen ja kokemukseen uskonnosta, taustasta tai ihonväristä riippumatta. Kokemus siitä, että juuri minun kokemus on yhtä tärkeä, kuin muiden, on itsetunnollekin tärkeä.

Ensimmäinen tunne on usein pelko, tunteiden ilmaisemisen ja jakamisen pelko. Ryhmässä avautumisen pelon takana voi olla aikaisemmat ikävät kokemukset ryhmistä: kotona, koulussa tai suvussa.

Syyllisyyden ja häpeän paljastaminen ryhmässä on paljon terapeuttisempaa tutkitustikin, kuin yksilöterapiassa. Julkinen häpeä on suurin häpeä ja ryhmässä siitä voi vapautua paljastamalla se. Myös syyllisyyden paljastaminen vaatii toisen/yhteisön hyväksynnän.

Antihäpeä (kielletty häpeä) on kuin musta aukko, joka peitetään kulisseilla. Siitä vapautuu, kun uskaltaa paljastaa häpeän rehellisesti. Paljastaminen on nöyrtymistä totuuden edessä. Se puhdistaa, vapauttaa häpeästä ja anteeksianto itselle tulee samalla mahdolliseksi.

Hyvä ryhmädynamiikka sallii vaikeiden traumojen esiintulon peilausten kautta. Ryhmädynamiikka antaa voimaa jäsenilleen uskaltaa avautua, mikä vapauttaa ja poistaa meissä olevan pahan olon. Toisen ryhmäläisen aito tunnekokemus peilautuu muihin ryhmäläisiin ja synnyttää heillekin tarpeen kertoa omasta vastaavanlaisesta tunnekokemuksesta. Ryhmädynamiikka säilyy, kun kaikki ryhmässä kuuntelevat empaattisesti ja ymmärtäväisesti toinen toistaan, ilman arvostelua, neuvoja ja ratkaisuja ja osallistuvat itse vuorollaan tunteidensa avoimeen ja rehelliseen jakamiseen.

Ryhmädynamiikka säilyy hyvänä puhumattakin, jos ryhmässä on kyky kuunnella hiljaisuutta levollisesti. Myös hiljaisuus, kehonliikkeet, eleet, katseet, huokaukset ovat dynamiikkaa. 

Tunneryhmässä on välillä tunnemaalausta ja muita vaihtuvia aiheita perustunteiden lisäksi.

Ryhmä kokoontuu kahden viikon välein, kaksi vuotta. 

Jos mietit tälläista vaihtoehtoa sinulle, niin vapaana on kaksi paikkaa.

Päivikki

Sisäinen lapsi

Useimmat meistä ovat jääneet jostain asiasta vaille lapsuudessa tai nuoruudessa.
Perusturvallisuus on voinut olla häilyvää, on voinut puuttua syliä, lohdutusta tai ei ole saanut olla näkyvä. Jos syvimmät rajat on rikottu jo varhain, pienen lapsen sisällä on syvät arvet. Jos on tarvinut kantaa isän tai äidin huolia pienestä pitäen tai pitänyt olla reipas. Sairastunut vahvuuteen.

Voi tulla ensin kapinaakin, että jos itsestä riippumattomista syistä on kokenut tai jäänyt vaille, mitä se onkaan, että pitääkö ne yksin käydä läpi. Eikö hän tai he, joilta olisit tarvinnut enemmän voisi sinua eheyttää? Nämä jäljet johtavat sukupolvienkin taakse.
Usein ei, tai voivat he olla tukena, jos he suostuvat kuulemaan miltä sinusta on tuntunut ja tuntuu. Välttämättä kokemustasi ei uskota. Se on surullista ja raskasta, mutta kukaan ei voi puolestasi selittää tyhjäksi sinun elämää. Sinulla on oikeus tunteisiisi.  Ei tarvitse perustella järjellä tai yliymmärtää. Se ei auta juuri sinun kokemusta. Muista aina, että sinä olet itsellesi tärkein.

Asian voi kääntää myös niin, että onneksi eheytyminen ei ole riippuvainen muista, vaan voit sen tehdä itse niin hyvin ja omiin tarpeihin nähden parhainpäin, kuin voit. Sinulla on vastaukset, mitä tarvitset.

Emme voi saada aikuisena keneltäkään niin paljon tukea ja turvaa, kuin itseltämme.
Sisäisen lapsen löytäminen on iso voimavara.
Hän ei jää enää koskaan yksin, kun sinä lohdutat ja pidät huoli. Voit ajatella, että on sinä aikuinen tässä hetkessä ja pienempi ihminen vieressä. Kuljette ja koette yhdessä. Jos olet pelokas tai sinulla on surullinen mieli, voit miettiä, mitä sanoisit sisäiselle lapsellesi? Ottaisitko syliin, miten lohduttaisit?
Voitte yhdessä palata ajassa taaksepäin, niihin hetkiin, joissa tarvit vahvistusta. Sinä aikuisena tuet vierellä.
Jos sisäiseen lapseen on vaikea saada yhteyttä, joillekin auttaa valokuvien katsominen. Näin voi saada tunnemuistoista paremmin kiinni. Omaa lasta hoitamalla voi hoitaa ja vahvistaa myös itseä.

Sisäinen lapsen ikä voi vaihdella, minkä ikäiseksi hänet miellät. Ensin hän voi olla vauva. Haluat pitää kantoliinassa ja pitää häntä paljon lähellä. Vähitellen lapsi voi kasvaa ja saada juosta huolettomana pikkutyttönä tai poikana. Koskaan ei ole myöhäistä saada viettää synttäreitä, joita olisit halunnut tai nauttia koko perheellä vietetystä ajasta. Ja siitä vahvistua taas kohti nuoruutta ja aikuisuutta.

Esimerkiksi surun käsittely ei ole aina helppoa. Trauma voi olla niin musertava. Voi olla vaikea opetella puhumaan ja tunnustaa olevansa apua vailla, monista eri syistä. Minun suru oli isona möykkynä yli kymmenen vuotta. Luulin, että olin käsitelllyt sen, itkinhän yksin paljon.
Kun tuli aika kohdata suru, käsittelin sitä nimenomaan 16-vuotiaan sisäisen lapseni avulla. Enää en perustellut järjellä ja koittanut olla vahva ja reipas. Itsekkäästi, paljaana surin omaa tunnetta läheisen kuolemaan liittyen. Olin heikko ja tukea tarvitseva. Olin valmis kohtaamaan kokemani.

Näin vapautuu tunnetraumoista ja pääsee eteenpäin.

Lämmöllä, Päivikki

Asiakkaiden kertomaa

Mihin kaikkeen vyöhyketerapiasta sitten voi olla apua?
Kerron joitakin asiakaspalautteita.

Vauvat reagoivat hoitoon nopeampaa, kuin aikuiset.
Useat vauvat ovat saaneet avun mahavaivoihin ja itkuisuuteen. Unirytmiä on saatu paremmaksi.
Kehon jännitystiloihin hieronta auttaa. Jos vauva on selkä kaarella tai keho vinossa jommalle kummalle suunnalle. Jos pää ei käänny, kuin toiseen suuntaan.
Refluksiaan hoito on auttanut myös hyvin.

Vauvoille suosittelen kolmea hoitokertaa noin viikon sisällä. Vauvoille teen myös kotikäyntejä eli halutessasi, sinun ei pienen kanssa tarvitse tulla hoitohuoneelleni.

Lapset ovat saaneet apua tulehduskierteisiin ja uniongelmiin. Ummetukseen ja erilaisiin pelkotiloihin.

Fyysisiin vaivoihin aikuiset ovat saaneet apua refluksiaan, närästykseen, niska- hartia- ja selkävaivoihin. Uni- ja suolisto-ongelmiin.
Usean palaute on ollut, että niska-hartia käsittelystä saatu hyöty on pidempi vaikutteisempaa, kuin hierojalla käynnillä.

Tunnevyöhyketerapiasta asikkaiden palaute on ollu seuraavanlaista:
" Olen oppinut tunnistamaan ja pitämään paremmin rajoja. Olen alkanut miettimään erillä tavalla. Miltä minusta jokin asia tuntuu."

" Olen löytänyt asioita ja tunteita mikä minulta vie energiaa. Olen saanut työkaluja niiden käsittelyyn."

" Ahdistus ja paniikki on helpottanut. Olen päässyt kiinni käsittelemättömiin tunteisiin, mitkä oireita ovat aiheuttaneet."

Useat ovat käsitelleet traumojaan. Sisäistä lasta on opeteltu vahvistamaan ja hoitamaan.

Raskaana olijat ovat saaneet apua issias vaivoihin ja liitoskipuihin. Synnyttäjät ovat kertoneet synnytyksen olleen lempeämpi ja nopeampi.

Vyöhyketerapia on myös tykätty rentoutushoito kaikenikäisille.
Tunteista puhutaan, jos asiakas varaa ajan tunnevyöhyketerapiaan. Muuten vain, jos asikas itse niin haluaa.

Useat saavat helpotusta jo ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Hoitotulokset ovat yksilöllisiä ja siihen vaikutta kauanko oire on ollut.

Päivikki

Oma tarinani tunnevyöhyketerapeutiksi

Usein kysytään, miksi olen halunnut tälle alalle.
Sana psykologia on herättänyt valtavaa mielenkiintoa, mutta myös pelkoa.
( Tunnevyöhyketerapian entinen nimike oli psykologinen vyöhyketerapia.)  Oma mieli on ollut liian solmussa, tapahtumat ja käänteet, joita en ollut käynyt läpi. Usein elämässä ei pysähdy tekemään muutosta, ennen kuin on aivan pakko. Elämä laittaa selän seinää vastaan tavalla tai toisella.
Niin minullekin kävi.

Kun lähdin opiskelemaan, en tiennyt miten suuressa osassa juuri oman elämäni läpikäynti tulee olemaan. Ja niin täytyy ehdottomasti ollakin, jotta pystyy auttamaan muita. Ei terapiaan tuleva asiakas voi peilata terapeuttiin, jos peili on rikki. Silloin on mahdoton auttaa. Ja terapeutti väsyy ennen pitkää itse, koska omat kolisevat luurangot vievät energiat. Pakomatka on kuluttava, paeta omaa elämää. Pelko, että jäänkö menneeseen kiinni, jos alan sitä käsittelemään, on aika yleinen. Kun ei ole tapahtumia, mitä tarvitsisi väistellä, ei mennytkään enää sido. Tasapainossa olevan ihmisen ei tarvitse jäädä mihinkään kiinni. Tunteita tulee ja menee, mutta käsittelemällä voi kohdata ne ja päästää irti.

Matka omiin kipukohtiin harvoin on helppo. Uskaltaa avata kipeitä haavoja, useinkin. Uskaltaa seisoa omalla puolella. Uskaltaa sanoa ei ja myös kyllä. Mutta elämänlaatua se matka voi muuttaa. Kun energiaa vievien tunteiden tilalla saa uutta vapautuvaa virtaa. Ryhti voi oieta ja painajaiset vähentyä.


Joskus voi tulla mieleen, miksi en jo aikaisemmin käsitellyt traumoja  tai padottuja tunteita. Mutta kaikella on aikansa. Tähän uskon. Tietty toimintatapa voi olla joskus myös selviytymiskeino. Jos ei uskalla pysähtyä.
Luota itseesi, milloin on sinun aika.
Heijastamme hyvin/pahoinvointia myös ympärillemme. Kärsiikö omasta olosta myös muut, kuin sinä itse? Tunteet periytyvät myös epigeneettisesti eli solutasolla. Voimme siis kantaa esimerkiksi äidin pelkoja tai isän vihaa. Haluanko jatkaa perimän taakkaa jälkipolville, vai katkaista sukupolvien ketjuja omalla kohdalla?
Se voi kivun keskellä olla myös iso eteenpäin työntävä voima, käydä asioita läpi, että omilla lapsilla olisi niiden osalta edes helpompaa.

Kannustan ja rohkaisen hakemaan apua, jos omat työkalut loppuu. Nykyajan hektisessä elämäntahdissa on tärkeä oppia tunnistamaan omat rajat, jottei niiden ylikävelemisellä uuvuta itseä loppuun.
Tälle alalle lähteminen ja muutos sen kautta on ollut yksi oman elämäni tärkein ja käänteentekevin asia. Jokaisen terapeutin takana on myös inhimillinen tarina. Inhimillinen ihminen.

Lämmöllä, Päivikki.