Turvallista, läsnäolevaa aikuisuutta. Aikuisen, joka ottaa vastaan lapsen tunteet riittävästi. Rajat ja rakkautta niiden sisällä. Perheessä huomataan asioita, puhutaan, pyydetään apua, tunnetaan, luotetaaan omaan kokemukseen ja koetaan läheisyyttä.
Mitä paremmin vanhemmat ovat tietoisia omista tunteistaan, sitä parempi itsetunto heillä on. Sitä helpompi heillä on ottaa lasten tunteet vastaan ja tulla heidän kanssa paremmin toimeen. Myös sellaisen lapsen, joka muistuttaa itseä eniten.Jos ei itse ole saanut olla tarvitseva tai heikko, niin vaikea sitä on sietää lapseltakaan.
Entä millaista on, jos vanhemmuus ei ole riittäävää?
Vanhemmat ovat vieraantuneita itsestään, eivät tiedä millaisia itse todelllisuudessa olevat. He ovat ulkoaohjautuvia esimerkiksi päihteiden, arvostetun aseman tai tavaroiden kautta. Vanhemmat eivät osaa olla läsnä, aito läsnäolo vaatisi kosketuksen itseenkin.
Tällaisessa perheessä ei puhuta, varsinkaan vaikeista asioista ja tunteista. Lapset joutuvat käsittelemään ne itse, usein kyvyttöminä painavat ne syvälle sisimpäänsä. Lapset joutuvat kehittämään itsellen roolin, joka on selviytymiskeino; miellyttäjä, vahvuuteen sairastunut, kiltiksi pakotettu, ylivastuullinen jne.
Mitä aikaisemmin roolin on joutunut ottamaan, sen paksumman kuoren alle jää lapsen todelliset tarpeet ja tunteet. Identiteettiä on näin ollen vaikea muodostaa. Jos tällaisen mallin saamisesta ei ole tietoinen, kierre jatkuu taas seuraavaan sukupolveen.
Vanhemmuudessa syyllisyys riittämättömyydessä on herkästi läsnä. Kukaan ei ole täydellinen. Pähkinänkuoressa se, että miten kohtaat toisen ihmisen, lapsen, jos et ole kohdannut itseäsi.
Mennyttä ei voi muutta, ymmärrys ja anteeksipyyntö ovat auttavia asioita eteenpäin. Lapsi saa tuntea ja hänen kokemuksensa on tosi. Vanhempia ei tarvitse yliymmärtää järjellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti